Karjalan matkat 2000–200

Otteita Tuula Kujalan matkapäiväkirjasta. 

Joka toinen vuosi Koiviston Kurjet ovat järjestäneet linja-autolla perinteisen 

kotiseutumatkan Koivistolle ja kauemmaksikin Karjalaan. Koiviston lisäksi 

matkoilla on käyty mm. Pietarissa, Pietarhovissa, Sortavalassa, Valamossa, 

Käkisalmessa, Kurkijoella, Kivisalmella, Terijoella, Vammelsuussa ja 

Viipurissa. On kierrelty Karjalan kannasta ristiin rastiin. Kurjet ystävineen 

ovat matkanneet sukuseuran puheenjohtajan Jiivee Kurjen komennossa ja 

”reissuneuvos” Kari Hämäläisen toimiessa kuljettajana ja matkaoppaana. 

  

Kotikonnuilla Kurkelassa 

Perinteisen Koiviston kirkolla käynnin jälkeen ajoimme Kurkelaan. 

Sieraimissa tuntui jo suolainen meren tuoksu. Täällä on suuren 

koivistolaisen sukumme alkukoti. Kurkelan rannoilla olivat useimmat 

sukuseuramme jäsenet tutuissa lapsuusmaisemissaan. Hienoa, että 

kylänraitilla voi vielä aistia entisaikojen tunnelman. 40 metriä korkealla 

mäellä seisovat sulassa sovussa entiset suomalaiset talot omenatarhoineen 

ja nykyiset vähemmän kauniit asumukset. Monet talot ovat saaneet uuden 

värin tai lisärakennuksen. Sinisiä ja vihreitä taloja on vähemmän kuin 

ensivisiitilläni Kurkelassa. 

Näkyypä ns. Ison kiven luona puurakenteinen linnakin torneineen – 

ilmeisesti jonkun uusrikkaan datsha. Uusrikkaat ovat valtaamassa Kurkelaa! 

Köröttelemme eteenpäin koiranputkipitsin reunustamaa rantatietä. Vehreä 

Haltiasaari kohoaa sinisestä merestä. Sinnekin levittäytyi suuren sukumme 

yksi sukuhaara. Kilometrin päässä Kurkelan rannasta ovat luonnonkauniit 

kolme pikkusaarta Sinisaari, Korkeussaari ja Häntä. Ikivanhat tilannimet 

Kurki, Kuusentaka ja Ojantaka ja monen Kurki-nimisen talonpaikka jäivät 

nuoremmankin polven mieleen. 

Tutuksi tuli myös Kupetsanmäki-niminen ikivanha kauppapaikka. 

Historiakirjojen mukaan kurkelalainen Yrjö Matinpoika Kurki (1735–1800) on 

jo ollut kauppias ja hänen jälkeläisensä ovat jatkaneet kaupanpitoa 

nykypäiviin asti. Nyt ei kauppaa enää ollut Kupetsanmäellä eikä oikeastaan 

koko mäkeä. Metsässä ei ole käytetty vuosikymmeniin sahaa eikä kirvestä. Ei 

ollut enää sahalaitostakaan. Poissa olivat kalastajat verkkoineen. Koko 

Makslahdella ei näkynyt paatin paattia. Toista oli ennen. Kurkelassa oli 

lukuisia merenkulkijoita, laivanrakentajia, veneentekijöitä ja kalastajia. 

Millähän nykyiset Pribylovilaiset tienaavat leipänsä? Kurkelassa voimme yhä 

nauttia 1930-luvun tunnelmasta ja upeasta luonnosta! 

Porukkamme hajaantui entisille kotikonnuileen. Toisilla oli kotimökki tallella, 

toisilla ei. Moni palasi mielessään vuosikymmeniä taaksepäin 

lapsuusmaisemiin… Kurkelan hiekkaisia ja osittain kaisloittuneita rantoja 

kolutessa vatsat vaativat taas tankkausta. Sydänkesän aurinko porotti, niin 

kuin aina matkoillamme Koivistolla. Kari apujoukkoineen pani pystyyn 

kenttäkeittiön kuvankauniilla rannalla. Rantakivillä istuen porukkamme 

pisteli poskeensa maukasta Karin valmistamaa ”mummon muusia” ja 

lihapullia. Pulahtipa joku Makslahden kirkkaaseen veteen hienohiekkaisessa 

poukamassa. Eipä ole vielä uusi Koiviston öljysatama pahemmin ehtinyt liata 

näitä rantoja! Joku taas muisteli, että vesi oli muutama vuosi sitten 

sameampaa, sillä Kurkelassa toimi neuvostoaikana Pribylovin 

kalastuskolhoosi. Sitten oli taas aika jättää esi-isien kotikonnut. Vielä 

viimeinen silmäys Kurkelaan ja siniselle Makslahdelle tallennettavaksi 

muistojen albumiin. Menetetyn kotiseudun yhteiset muistot yhdistävät. 

  

Pikavisiitillä Kiiskilässä 

Kurkelan rannalta vasemmalle hohtavat jo naapurikylän Kiiskilän upeat 

hiekkarannat – ensimmäisinä Sittaniemi, Honkiniemi, Kivikkoniemi, 

Kyläniemi ja Kuusikkoniemi. Sinnekin muutti monta Kurkea Kurkelasta. Kun 

köröttelimme metsäistä tietä Kiiskilään päin, näkyi rinteessä valtavia 

kasvillisuuden peittämiä kiviröykkiöitä. Olivatkohan ne rakennuskiviä, jotka 

oli kerätty ennen ensimmäistä maailmansotaa Pietariin vietäviksi? 

Rahdattiinhan Kiiskilästäkin kokonainen valkohiekkainen niemi (Läheniemi) 

Pietariin rakennustarpeiksi. 

On suorastaan ihme, ettei nykyinen väestö ole pystynyt hyödyntämään tätä 

luonnonkaunista seutua. Ennen oli rantaviivaa Kiiskilän kylän kohdalla 4 km. 

Vielä ensimmäisellä käynnilläni Kiiskilässä 1989 ihmettelin: ei mökin mökkiä, 

eikä edes veneitä pörisemässä rannoilla. Mutta nyt on Kiiskilään ikihonkien 

ja kuusten lomaan noussut pietarilaisten uusrikkaiden datshoja rauta-

aitoineen. Entisen kodin paikalta joku löysi sammaleen peittämän kivijalan, 

kaikki eivät sitäkään. Osuuskaupan rappusetkin olivat tallella. Vankoiksi 

olivat kasvaneet myös ne koivuntaimet, jotka kurkelalainen nuorikko oli 

tuonut tullessaan Kiiskilään emännäksi. 

Entisten ja uusien asukkaiden välille kehkeytyi vilkas keskustelu. Ne, joilla ei 

ollut venäjän kielen taitoa, oli tultava toimeen elekielellä ja Pravdan reunaan 

tehtyjen piirrosten avulla. Moni saikin kutsun teepöytään. 

Matkaseurueellemme tuotti suuren pettymyksen se, että Kiiskilän keskeisin 

paikka Kyläniemi oli nyt suljettu puomein. Hailikiven pesukin jäi haaveeksi. 

Nyt saimme vain matkan päästä ihailla Kiiskilän valkoista hiekkaa ja sinisenä 

siintävää merta. 

  

Rantanuotalla Härkälässä 

Härkälän Pönnin rannalle, n. 7 km päähän Koiviston kirkolta, on jo useana 

vuonna järjestetty perinteinen rantanuottaretki. Myös täällä Härkälässä on 

useiden sukupolvien ajan asunut suuri Kurkisuvun sukuhaara, joka talon 

nimen mukaan käytti sukunimeä Pönni. Rantanuotan vetäminen rannalta 

käsin oli Koivistolla nimenomaan härkäläläisten suosima kalastusmuoto. 

Nuottakuntaan kuului ennen 4–6 taloa, joilla oli yhteinen nuotta. ”Hailii 

happamii, koivistolaisten tappamii!” kuului jo kaukaa, kun nuottaa ja 

vinnauslaitteita purettiin bussin kätköistä. 

Bussilastillinen härkäläläisiä ja entisiä kalastajia osallistui tähän perinteiseen 

syystapahtumaan. Nuotanvetoseremonia esitettiin yleisölle perinteiseen 

tyyliin. Valittiin pari vahvaa nuorta miestä soutajiksi. 80 m pitkä nuotta 

laskettiin veteen veneestä. Nuotanlaskija sitoi hinausköyden toisen pään 

vinnaan. Vinnojen luona sekalainen nuottakuntamme kävi jopa pientä 

käsirysyä siitä, kuka sitä vinnaa saisi pyörittää. Kun nuottaa alettiin vetää 

vedestä, se näytti kovin raskaalta. Lopulta sen peräpussissä välkkyi se 

odotettu hopeanhohtoinen saalis. 

Nyt oli vapaaehtoisia vinnaajia jonoksi asti. Laatikot täyttyivät kaloista. Siinä 

oli hailia, ahventa, siikaa, turpaa, teutainta, vimpaa ja vempainta… Nyt alkoi 

puuhanaisten rantakeittiö toimia. Hopeaselkäinen saalis joutui halstariin. 

Rannalle pystytetty seisova pöytä ja rantabaari ”lämmikkeineen” 

houkuttelivat koko nuottakunnan paikalle. Herkulliselta maistui tuore kala ja 

santsatakin sai. Tunnelma oli korkealla. Nuoremmalle polvelle oli hieno 

kokemus nähdä ja kokea itsekin, kuinka esi-isät ennen sotia kalastivat. 

Yhteispelillä se sujuu härkäläläisiltä nykypäivänäkin!